Jokunen päivä sitten sain loppuun Akateemisesta mukaani nappaaman Barbara Demickin kirjan Nothing to envy - real lives in North Korea (Granta, 2010). Kyseistä kirjaa on kansilehtien perusteella hehkutettu sen seitsemässäkymmenessä kuuluisassa englanninkielisessä julkaisussa ja saipa se The BBC Samuel Johnson-palkinnonkin viime vuonna.
Pakko myöntää, että vaikka inhoankin yhä edelleen kirjan kansikuvaa, se on informatiivinen, mukavasti kirjoitettu teos, jota ei kannata tuomita rujon ulkokuoren perusteella.
Demickin aihe, Pohjois-Korea (täyttää tänä vuonna 63 vuotta) nyt on ollut otsikoissa vähän väliä viimeiset vuodet milloin ydinaseuhkailuistaan ja milloin kiistoista naapurivaltioiden kanssa. Hesarikin taisi tehdä maasta jonkin juttusarjan tapaisen kokonaisuuden jossain vaiheessa...
No, mutta Demick lähestyy tätä populaarista ja haluttua aihetta ihan uudesta näkökulmasta; kertomalla todellisista ihmiskohtaloista Pohjois-Korean värikkäiden (lue; harmaiden, kipeiden ja kurjien) tapahtumien pyörityksessä. Sisältö kirjaan on hankittu haastattelemalla Etelä-Koreaan loikanneita pohjoiskorealaisia ja 296 sivulla kudotaan kokoon noin viiden ihmisen elämäntarina suunnilleen 1980-luvun lopulta usein 1990-luvulla tapahtuneeseen loikkaamiseen ja nykykuulumisiin vuosilta 2008-2010.
Minulle kirjalla ei juuri ollut tarjota montakaan täysin uutena tulevaa faktaa elämästä Pohjois-Koreassa. Sen sijaan se veti minut syvälle syvälle 90-luvun nälänhätään, sai minut todella tajuamaan miten paha tilanne on ollut, näkemään sellaista, mitä ei selviä sanomalehden tai tietoiskun tyhjyyttä kumisevasta "1990-luvulla, Kim Il-sungin kuoleman jälkeen Pohjois-Koreassa kärsittiin katastrofaalisesta nälänhädästä".
Ja iloisena yllätyksenä kirja sai minut hieman hymyilemään sille tosiasialle, että Pohjois-Koreassakin on rakkaustarinoita, oikeita ihmisiä, oikeita tunteita ja...ripaus kapinahenkeä.
Jännitin ihmisten kohtaloita, vaikka järkeilinkin, että niiden on ollut pakko onnistua loikkauksessaan, jotta Demick oli saanut haastateltua niitä. Ja pidin, voi kyllä pidin kirjan kerronnasta, vaikka joskus todella jäin miettimään Demickin sanavalintoja.
Pohjois-Korea, yksi maailman viimeisiä kommunistisia valtioita, joka kertomusten perusteella on kuin suoraan repäisty George Orwellin teoksesta Vuonna 1984, on sen verran mielenkiintoinen tapaus, että siitä suomeksikin on ilmestynyt varsin kattava kokoelma erilaista kirjallisuutta.
Jos mielenkiintoa on, niin voisin suositella luettavaksi ainakin näitä:
Kim Hyun Hee; Sieluni kyyneleet - olin terroristi
- Vuonna 1987 eteläkorelaisen matkustajakoneen pudottaneen pohjoiskorealaisen naisterroristin tarina.
Kang Chol-hwan, Pierre Rigoulot; Pjonjangin akvaariot - 10 vuotta Pohjois-Korean gulagissa
- Alaotsikkonsa mukaisesti eloonjäämiskamppailua pohjoiskorealaisella vankileirillä, jonne koko Kangin perhe joutuu kymmeneksi vuodeksi.
Guy Delisle; Pjongjang
- Guy Delislen päiväkirjamainen sarjakuva ajasta, jonka Delisle työskenteli ranskalaisen animaatiofirman hommissa Pjongjangissa.
(Tykkään itse kovasti Delislen tyylistä ja näistä kolmesta kirjasta tämä on varmaan valoisin ja mukavin luettava. Mieheltä kannattaa muuten lukea myös Merkintöjä Burmasta ja Shenzhen.)
On itsestäänselvää, ettei 63 vuoteen mahdu kauheasti tavaraa ja jossain vaiheessa näitäkin lukiessa alkaa tuntua, että ne toistavat itseään.
Asiaan liittymätön P.S. Miksi, voi miksi Pohjois-Korean pääkaupungin nimi translitteroidaan suomeksi Pjongjang? Pyongyang kertoisi ääntämyksestä (ainakin minulle) paljon enemmän. Vähän sama kuin 90-luvulla Seoul oli suomeksi Söul...
Tv1 muuten näyttää keskiviikkona klo 22 dokumentin Kim Jong-ilistä (Ulkolinja: Kim Jong-ilin salattu elämä).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti